Kun lapsella on ongelmia koulun ja elämän kanssa, on vanhemman huoli suuri. Saara Kotikangas löysi neurokirjolla olevalle tyttärelleen Oonalle avun Hoivatien Oma väylä -kuntoutuksesta. Mutta mikä Oma väylä oikeastaan onkaan ja miten se muutti äidin ja tyttären elämän?
– Ikään kuin vanha Oona olisi palannut takaisin. Nyt hän näyttää jälleen enemmän tunteitaan ja innostumisiaan. Se on todella ihanaa, huokaa turkulainen Saara Kotikangas kertoessaan 18-vuotiaan tyttärensä olotilan positiivisesta muutoksesta.
Tie tähän pisteeseen on ollut pitkä. Vielä vuosi sitten tilanne näytti hyvin toisenlaiselta.
– Vaikeuksia lähteä kouluun aamuisin. Suuria mielialahaasteita. Paha aloitekyvyttömyys ja innottomuus. Mikään ei tuntunut oikein miltään eikä mikään kiinnostanut. Vakavasti masentuneen ihmisen mieliala, Oona ja Saara pohtivat.
– Ilottomuus elämään. Se kuvastaa ehkä parhaiten hänen olemustaan silloin, Saara tiivistää.
Asiaa ei auttanut, ettei Oonalla oikein ollut ystäviä reaalimaailmassa. Kavereita oli kyllä muualla Suomessa, mutta fyysiset kontaktit ja arkiset tapaamiset pitkälti puuttuivat.
– Oona nukkui tosi paljon, oikeastaan enemmän kuin hän oli hereillä vuorokaudesta. Hän oli hieman kuin karhu talviunilla koko ajan, Saara miettii.
Saara oli kääntänyt Oonalle apua hakiessaan miltei joka kiven, ja saanutkin sitä. Mikään ei kuitenkaan tuntunut olevan oikea ratkaisu juuri Oonalle.
– Perhetyöstä Oonalla oli oma perhetyöntekijä, jota Oona tapasi säännöllisesti. Sitten meillä kävi sosiaalityöntekijä. Koulussakin tehtiin tukitoimia, otettiin joitakin valinnaisia pois ja lyhennettiin vähän päiviä. Nuorisopsykiatrian klinikalla Oona sai keskusteluapua, josta hän tosin kuormittui vain enemmän.
Lopulta Oona sai ADD-diagnoosin. Diagnoosi oli helpotus ja tietynlainen ensimmäinen lähtölaukaus kohti valoa.
– Testeissä tulivat esille hänen vahvuutensa. Psykologi sanoi niiden jälkeen, että sä olet Oona tosi älykäs, sä voit tehdä mitä ikinä haluat elämässä, kyvyt riittävät ihan mihin vaan. Kun sanat tulivat ulkopuoliselta ihmiseltä, Oona ihan selvästi itsekin havahtui ajatukseen, että hän on oikeasti tosi hyvä ja arvokas ihminen. Ihminen, jolla on paikkansa tässä maailmassa.
– Se oli tosi voimauttavaa. Sen jälkeen oonkin Oonalle sanonut, että hän on meidän perheen fiksuin, Saara hymyilee.
Tässä vaiheessa kuvaan astui Oma väylä.
– Nuorisopsykan keskusteluavun osoittauduttua Oonalle huonosti sopivaksi päätimme lopettaa sen. Seuraavaksi mietimme eläinavusteista terapiaa, mutta sitä oli tosi vähän tarjolla. Sitten kuulin Oma väylä -kuntoutuksesta. Aloin perehtyä asiaan ja se vaikutti niin lupaavalta, että päätimme hakea siihen. Täytimme Kelan harkinnanvaraisen kuntoutuksen KU 132 -hakulomakkeen, johon merkitsimme toivotuksi palveluntuottajaksi Hoivatien, ja lähetimme sen yhdessä lääkäriltä saadun B-lausunnon kanssa OmaKelaan.
Päätös vuoden kestävästä kuntoutuksesta oli myönteinen. Kuntoutuksen alkaessa Oonan kunto oli kuitenkin vielä niin heikko, että Saaran odotukset olivat hyvin varovaiset.
– Sillä lailla olin toiveikas, että se oli pitkä aika. Ei vain vain muutama kuukausi, vaan vuosi. Olin halukas antamaan sille mahdollisuuden, siinä on aikaa kunnolla tutustua. Ajattelin, että katsotaan nyt, jos tästä on apua. Muuten olin melko skeptinen.
Saara huomasi pelkäävänsä, että tuleekohan tästäkään mitään, kun aiemmat tukikeinot eivät olleet auttaneet vaan kuormittaneet Oonaa.
– Jos tämäkään ei toimi, niin mitä me sitten teemme, kun muita vaihtoehtoja ei ole enää jäljellä? Takaraivossani kummitteli, että se on melko pitkälle joko tämä tai ei mitään.
Saaran huoli oli onneksi turha. Melko pian hän ymmärsi kuntoutuksen osuneen juuri oikeaan murrosvaiheeseen Oonan voinnissa, sillä siinä alkoi pian näkyä ihan uudenlaisia merkkejä.
– Oonan tutustuttua Ilpoon huomasin, että hei, Oonahan toden totta käy siellä kuntoutuksessa. Hän on motivoitunut ja motivoituu koko ajan lisää. Hän muistaa käynnit, eikä minun tarvitse muistuttaa niistä. Sitä muutosta oli ihan älyttömän hienoa seurata.
Saaran mainitsema Ilpo on Ilpo Kauppinen, joka on erityisohjaaja Hoivatien Turun avopalveluissa ja Oonan Oma väylä -valmentaja. Hänen ja Oonan yhteistyö lähti heti hyvin käyntiin.
– Sovimme, että Saara oli mukana ensimmäisellä kerralla, jolloin nuorella on usein kynnystä tulla yksinään. Sen jälkeen Oona tuli aina itsekseen, eli yhteinen sävel löytyi nopeasti. Lähdimme rakentamaan luottamusta puhumalla esimerkiksi musiikista, joka kiinnostaa meitä molempia. Minusta on tärkeää, ettei kommunikointi ole ongelmakeskeistä kapulakieltä vaan normaalia keskustelua siitä, mikä nuorelle on tärkeää hänen elämässään. Niin löytyvät myös ne voimavarat.
Kuinka Oma väylä -kuntoutus yleensä etenee?
– No sehän on tarkoitettu 16–29-vuotiaille nuorille ja nuorille aikuisille, joilla on todettu joko ADHD/ADD, Aspergerin oireyhtymä tai molemmat ja tarvitsevat tukea arkeensa. Siihen joukkoon mahtuu hyvin monenlaista ja monenikäistä yksilöä. Siksi jokainen kuntoutus myös räätälöidään yksilöllisesti kunkin kuntoutujan ja tämän omien haasteiden mukaan. Kaikille yhteisiä ovat lähinnä kuntoutuksen perusraamit, jotka muodostuvat 20 yksilötapaamisesta, kahdeksasta ryhmätapaamisesta ja kahdesta ryhmätapaamisesta kuntoutujan läheisille.
Ensimmäiset kuntoutuskerrat kuluvatkin pitkälti tutustumisessa ja yhdessä sen määrittelemisessä, missä kuntoutuja kaipaa eniten tukea, mitkä ovat hänen tavoitteensa ja välitavoitteensa sekä kuinka niihin päästään. Dialogisuus on mukana kaikessa.
Miten kuntoutuksen alku meni Oonan kohdalla?
– Taidettiin ekaksi tavoitteeksi asettaa se, että koulunkäynti lähtisi sujumaan. Sitten mietimme, mitkä ovat ne realistiset askeleet, joilla pääsisimme tavoitteisiin. Samalla pohdimme, kuinka saisimme arjesta sellaisen, että sekin tukisi sitä koulunkäyntiä. Sosiaalisuuden lisääntyminen kuului myös kuvioon, Ilpo ja Oona muistelevat.
Oliko taipaleella jotakin suurempaa käännekohtaa?
– Kuten Saara ja Oona kertoivat, Oona oli aiemmin viettänyt päivänsä lähinnä nukkuen kotona. Suunnilleen kuntoutuksen puolivälissä tapahtui suurin muutos, kun mukaan tuli enemmän sosiaalista aktiivisuutta. Oona alkoi tavata vapaa-ajalla kavereita ja huomasi, että sehän itse asiassa edesauttaa hänen jaksamistaan kuormituksen sijaan. Tämä taas palveli osaltaan koulunkäyntiä. Oonan työharjoittelukin sujui tosi hyvin.
Kun useat eri tekijät alkoivat ruokkia toisiaan, syntyi eräänlainen positiivisen muutoksen kehä. Lisääntynyt itsetuntemus ja minäpystyvyyden tunteen kasvaminen edesauttoivat omien vahvuuksien ja taitojen tunnistamista ja voimistumista, mikä taas johti sosiaalisuuden lisääntymiseen ja jaksamisen paranemiseen. Tai toisinpäin. Saara seurasi muutosta onnellisen huojentuneena.
– Minulle tuli olo, että okei, nyt mä voin luottaa tähän prosessiin. Minun ei tarvitse murehtia, mitä tapahtuu tai mitä Oona miettii. Tiesin, että kuntoutus toimii, ja voin antaa sille vapaat kädet. Ensimmäistä kertaa noin kolmen vuoden aikana uskalsin ajatella, että ehkä tässä onkin toivoa Oonan paremmalle arjelle.
Toivoa, sitä oli hyvinkin.
Nyt yli vuoden kuluttua kuntoutuksen alkamisesta Oonalla pyyhkii hyvin. Itse hän sanoo vaatimattomasti, että oma vointi ja jaksaminen ovat nyt paremmat, mutta äitinä rinnalla elänyt Saara tarkentaa:
– Ihan niin kuin yö ja päivä, jos verrataan nykyistä Oonaa Oonaan vuosi sitten! Hän on enemmän innostunut oikeastaan kaikesta kuin ennen kuntoutusta. Hänellä on hyviä ystäviä, ja opiskelu sujuu.
Tällä hetkellä koulussa keskustellaan siitä mahdollisuudesta, että Oona lähtisi ensi syksynä kansainväliseen vaihtoon.
– Jos minulle olisi vuosi sitten sanottu, että tulisin vielä puhumaan Oonan kanssa siitä, että hän lähtee jonnekin ulkomaille vaihtoon, en olisi uskonut. Silloin oli niin vaikeaa lähteä tuohon muutaman kilometrin päässä olevaan kouluunkin. Ihan mielettömän työn ovat Oona ja Ilpo tehneet, Saara kiittelee.
Myös muut ovat huomanneet muutoksen.
– Esimerkiksi eräs hänen opettajansa on sanonut, että jos vuosi sitten Oonalla ei juurikaan ollut mitään tulevaisuudensuunnitelmia, nyt niitä löytyy. Hänellä on visio tulevaisuudesta ja hän miettii, mihin hakisi opiskelemaan ja mihin hän voisi lähteä. Uudet, ihanat ystävät ovat myös todella suuri rikkaus hänen elämässään. Elämä on sellaista, niin kuin se nuorella ihmisellä pitääkin, Saara iloitsee ja jatkaa:
– Ja nyt Oona on juuri muuttanut omaan asuntoon. Olisitko Ilpo uskonut vuosi sitten?
– Ihan mahtava asia, onneksi olkoon! Tuo tulevaisuuden mahdollisuuksien näkeminen ja siihen kannustaminen ovat merkittävä osa tätä kuntoutusta. Nepsyt saavat niin paljon kuulla kaikista rajoituksista, kuinka tämä ja tämä ei sulla nyt vaan onnistu, koska nepsyys, että puheisiin helposti alkaa uskoa. Siksi rohkaiseminen kaikkien mahdollisuuksien ja vaihtoehtojen näkemiseen on tärkeää.
Myös äidin ja tyttären keskinäinen suhde on muuttunut.
– On se nykyisin parempi, miettii Oona.
– Varsinkin yläkoulun aikaan riitelimme paljon. Siinä oli Oonalla paljon turhautumista, kun hän alisuoriutui koulussa ja otti siitä paineita. Kaikki tämä vaikutti keskinäiseen vuorovaikutukseemme. Nyt en edes muista, milloin olisimme riidelleet viimeksi, pohtii Saara.
Elämä tuntuu yksinkertaisesti helpottuneen monella tasolla Oma väylän myötä. Karhu on herännyt talviuniltaan.
– Ei ole tarvinnut enää olla huolissaan. Sanoin koulussakin, että olen oppinut luottamaan siihen, että Oona pystyy ja kykenee. Että hän hoitaa nyt itse, kun on täyttänyt 18. Ja niin hän on tehnyt, tosi hyvää palautetta on tullut koulustakin. On pitänyt äitinä vähän löysätä ponnaria ja katkaista napanuoraa – kyllä se lapsi pärjää!
__________
Lue lisää Hoivatien toteuttamasta Oma väylä -kuntoutuksesta.
Täytä lomake, otamme sinuun pian yhteyttä.