Mikä ihme on minun päämääräni, minun tarkoitukseni? Mistä löydän paikkani tässä maailmassa?

Nämä ovat kysymyksiä, joita jokainen itseltään kysyy jossain vaiheessa elämäänsä. On osa ihmisyyden kokemusta tajuta olevansa täysin hukassa – ja kyseisen tajuamuksen kanssa kamppailin itse keväällä 2022. Mikä on elämäni merkitys?

Vastaan oli tullut sellainen taitoskohta, joka potkaisi minut maahan ja jätti siihen lojumaan. Olin juuri muuttanut takaisin kotikaupunkiini pieleen menneen lukiokokemuksen jälkeen, maannut kotosalla useamman sairasloman verran ja kuitenkin hakenut vielä ammattikouluun, vaikkei valitsemani ala minua kiinnostanutkaan. Motivaatio täysi nolla. En osannut visioida itselleni minkäänlaista tulevaisuutta, ja psykologille kuvailin elämääni eri suuntiin poukkoilevana metsäpolkuna sumun keskellä. En osannut nousta ylös maasta omin jaloin saati sitten ottaa seuraavaa askelta, sillä kaikki suunnat pelottivat minua.

Huolistani avautuminen johti siihen, että psykologini sekä hoitava lääkärini suosittelivat minulle NUOTTI-valmennusta. En uskonut minkään tai kenenkään voivan enää auttaa minua masennukseni pohjamudista, mutta suostuin ehdotukseen kuitenkin, osaamatta lainkaan aavistaa mitä kaikkea tämä yksi pieni päätös vielä saisi aikaan.

Koko tuo ajanjakso tuntuu jälkikäteen epämääräiseltä ja sekavalta puurolta, vaikkakin muistan kyllä ensimmäisen tapaamisen valmentajani kanssa saman vuoden syksynä. Aiempi hermostuneisuuteni haihtui miltei kokonaan, kun minulle tarjottiin kahvikuppia ja sitten istutettiin mukavalle sohvalle kotoisassa pikku tilassa. Se ei vastannut odotuksiani ollenkaan, mutta yllätti hyvällä tavalla. Keskustelimme tilanteestani, elämästäni, murheistani, mielenkiinnonkohteistani. Myöhemmin jollakin viikoittaisista tapaamisistamme minä viimein myönsin valmentajalleni, etten uskonut selviäväni ammattikoulusta. Ja huolimatta omasta toivottomasta ja turhasta olostani me löysimme yhdessä ne asiat, jotka minulle toivat voimaa, sellaiset asiat, joissa olin hyvä, niistä päällimmäiseksi nousten lopulta taide.

Olen rakastanut piirtämistä siitä asti, kun ensimmäisen kerran opin pitämään kynää kädessä. Asuntoni nurkat täyttyvät epämääräisistä paperipinoista ja laatikot ovat täynnä tusseja ja siveltimiä. Aina kun koulun oppitunneilla harhaudun omiin ajatuksiini, ilmestyy muistiinpanojen sekaan lohikäärmeitä ja yksisarvisia. Taide on minun voimavarani, minun tapani kokea ja ilmaista tunteitani sekä huonoina että hyvinä kausina. Tuntuu siis vain järkeenkäyvältä, että omaksi elämän välietapikseni valikoitui nuorten taidepaja Veeran Verstas.

Valmentaja oli mukanani, kun ensimmäistä kertaa pääsin tutustumiskäynnille kyseiselle pajalle – ja se oli samalla ensimmäinen kerta kuukausiin, jolloin näin yhtäkkiä pilkahduksen toivoa omassa tulevaisuudessani. Aivan kuin pitkään ilmassa leijaillut sumu olisi viimein alkanut väistyä. Yhdessä me kokosimme listoja ja asetimme tavoitteita, tapasimme työntekijöitä ja soitimme monta puhelua viikkojen kuluessa. Edes ammattikoulun eroamisprosessia ei tarvinnut käydä läpi omin avuin, mikä oli iso taakka pois harteiltani.

Kaiken kaikkiaan koko NUOTTI-valmennus kesti viisi kuukautta, ja niinkin vähässä ajassa käänsimme koko elämäni ympäri. En tarkoita sellaista ihmeparantumiseen verrattavaa äkkimuutosta, että voisin sanoa kaiken olevan nyt hyvin tai väittää etten koskaan olisi surullinen – mutta jo oman suuntani löytäminen oli iso ja merkityksellinen asia.

Kaikilla meillä tässä maailmassa on oma paikkamme, kaikilla pitäisi olla lupa eksyä ja sitten löytää reittimme uudelleen. Elämän mutkikas metsäpolku on toisinaan hämmentävä ja uuvuttava, eikä ole mikään häpeän aihe, kun sen varrella tarvitsee apua ja ohjausta.

Ira Luhtaniemi