”Nyt ei oo aikaa jarrutella!” Nämä sanat kuulin kerran iltalenkillä selkäni takaa, kahden noin 10-vuotiaan pojan pyöräiltyä vastaani. Olisiko toinen testaillut uuden maastopyöränsä jarrujen herkkyyttä, ja toinen oli sitä mieltä, että on mentävä. Aivan niillä minuuteilla oli alkamassa suuri urheilujuhla. Oli helposti pääteltävissä pojilla olleen kiire ruudun ääreen.

Tämä pojan napakka toteamus sai minut ajattelemaan välillä kovinkin kiireistä ja hektistä elämänmenoa. Mietin, onko meillä aikaa tai mahdollisuutta löysäillä. Mennäänkö turhan iso osa ajasta täysillä, liiankin lujaa? Voisiko jarrua edes kevyesti painaa ennen kuin tulee pakollinen pysähtyminen, kropan tai mielen asettaessa tekemiselle ja menemiselle rajat.

Pysähdy, istahda, kuuntele ja katsele – anna itsellesi aikaa. Yksi tuttavani kertoi monesti ”kattovansa kattoon” nollatakseen tilanteen kiireisen päivän jälkeen. Toisin sanoen hänellä oli tapana kiireen vastapainona maata hetki selällään kotisohvalla ja tuijottaa kohtisuoraan kattoon, mitään sen kummemmin ajattelematta. Sopivassa määrin tällainen toiminta on palauttavaa ja voimia antavaa.

Tehtävässä, jossa on mahdollisuus suunnitella omaa työtä, voi jossain määrin itse säädellä työmäärää. Mielestäni kokoaikatyötäkin voi ja saa tehdä välillä vaikka 70 %:n intensiteetillä. Olen silloin tällöin ajatellut, että tulospaineista huolimattakin on suotavaa ottaa välillä vähän vähemmän hoidettavia asioita. Se on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin itsensä loppuun polttaminen ja siitä seuraava mahdollisesti pitkäkin työstä poissa oleminen. Pienen hengähtämisen jälkeen voi taas mennä eteenpäin ”sataakymmentä” tilanteen vaatiessa.

Pysähtymisen hetkiä tulee työarjessa eteen silloin tällöin aivan yllättäenkin. Kun kalenterissa on enemmän mustaa kuin valkoista, ja sovittu tapaaminen yllättäen peruuntuu. Monesti tällaisessa tilanteessa totean pysähtymisen osuvan aivan oikeaan hetkeen. Tapaamisen peruuntumisen seurauksena jää vaikkapa tunti aikaa tehdä tai hoitaa se akuutein ”pikkuhomma”, joka mahdollisesti on odottanut jo tovin aikaa sopivaa hetkeä. Tällainen sattuma auttaa parhaimmillaan selkeyttämään ajatuksia, ja kaaoksen tunne siirtyy ainakin hetkeksi etäämmälle ja mieli voi rauhoittua. Vaikka yllättäen eteen tulleen tauon aikana ei mitään konkreettista asiaa tulisi hoidettuakaan, antaa se mahdollisuuden rauhoittua ja käyttää hetki aikaa vaikka kuulumisten vaihtamiseen työkaverin kanssa.

Vaatiiko työelämässä selviytyminen jatkuvaa aktiivista otetta? Miten vaikkapa uutta työpaikkaa hakiessa ja työhaastattelutilanteessa suhtaudutaan tauon paikkoihin, niihin pidempiin jaksoihin, joista ei ole kertynyt mitään mainittavaa CV:hen? Olennaista on se, nähdäänkö ne tarpeettomana joutokäyntinä, vai tarpeellisina pysäkkeinä pikajunan vauhtia kiitävän elämänmenon keskellä. Tarvitsemme silloin tällöin aikaa uuden suunnan ottamiseen, valintojen tekemiseen lukuisten vaihtoehtojen välillä. Tarvitsemme itse kukin myös toisten ihmisten tukea ja näkemystä valintojen tekemiseen, sen itselle parhaiten sopivan työn tai opiskelupaikan löytymiseen.

Me työelämäpalveluiden työhönvalmentajat ja uraohjaajat olemme kannustajia, tsemppaajia ja rinnalla kulkijoita uuden etsijöille. Autamme asiakasta näkemään mahdollisuuksia, ja autamme avaamaan uusia ovia, monesti varovastikin raottaen. Tuemme asiakasta sillä polulla, jota pitkin hän on kulkemassa. Kuntoutukseen osallistuvan asiakkaan omien vahvuuksien ja valmiuksien esiin nostaminen on ensiarvoisen tärkeää. Työllistyminen tai opiskelemaan pääseminen ei ole läheskään aina suoraviivaista eikä yksinkertaista, varsinkaan ihmisellä joka on tottunut vastoinkäymisiin ja epäonnistumisiin, ehkä turhankin pitkiin tauon paikkoihin.

Petteri Riekki

Kirjoittaja toimii työhönvalmentajana Hoivatien työelämäpalveluiden Resiinassa, mikä on KELAn työllistymistä edistävää ammatillista kuntoutusta.