Olen työskennellyt työurani aikana kolmessa sijaishuollon yksikössä, joista kahdessa on toteutettu perustason lastensuojelutyötä ja nykyisessä työssäni erityisyksikkö Suvannossa taas puolestaan kyseessä on vaativan tason lastensuojelutyö. Työn vaativuuden suhteen eletään jatkuvassa muutoksen tilassa, eikä seuraavaa päivää aina pysty edellisen perusteella ennustamaan. Joskus tilanteet tulevat eteen yllättäen, ilman varoitusta ja silloin työntekijän ammattitaito todella punnitaan. Merkityksetöntä ei ole myöskään kokemuspohja, jonka varaan tuo ammattitaito viime kädessä rakennetaan.

Oman kokemukseni perusteella voisin todeta, että millä tahansa asteella toteutettuna lastensuojelutyössä on muutama hyvin oleellinen peruskivi, johon toiminnan pitää pohjautua. Ensimmäisenä on toiminnan yhteneväisyys ja ennustettavuus. Jokaisen ohjaajan laitoksessa tulee vetää samaa linjaa ja vaatia lapsilta samoja asioita. Olen joutunut lukemattomia kertoja todistamaan sen, mitä tapahtuu silloin, jos yhden yhteisen linjan sijasta kaikilla työntekijöillä onkin oma linja. Se ei vain voi toimia ja sen on myös historia toistuvasti todistanut.

Olen tullut Suvantoon ohjaajaksi ensimmäisen kerran vuonna 2018 kesätyöntekijänä ja tätä kirjoittaessani on kokemusta tästä paikasta jo lähes neljän vuoden verran. Vaihtuvuutta henkilöstössä on toki ollut ajan saatossa, mutta koen kuitenkin, että meillä kasvatustyön laadun takeena on osaavat ja asialleen omistautuneet tekijät, joista pitkäaikaisimpien kokemus laadukkaan lastensuojelutyön toteuttajina ulottuu lukuisien vuosien ajalle.

Yleisesti ottaen, lastensuojeluyksikössä perustava ajatus on se, että siellä asuville lapsille tarjotaan vakauttavaa arkea, kuntouttavia ja korjaavia kokemuksia, sekä turvallinen elinympäristö, jossa asiat toteutuvat ennakoitavalla ja lapselle ymmärrettävällä tavalla.

Usein kodin ulkopuolelle sijoitetuilla lapsilla kotiympäristö on ollut epävakaa tai jopa kaoottinen ja yksiköiden rutiineilla ja aikatauluilla pyritään tasaamaan pelkoa ja epävarmuutta, jota turvattomassa ympäristössä kasvaminen ja eläminen tuottaa.

Parhaimmillaan arki sijaishuoltoyksikössä on mukavasti soljuvaa ja sujuvaa, mutta pahimmillaan se voi jopa ylittää kaoottisuudessaan sen, millaista yksikössä asumista edeltänyt aika on ollut. Tilanteen ehtiessä näin pahaksi on tosin jo ehditty mennä harhaan monessakin kohtaa, sillä jotta vakaus voisi säilyä, täytyy myös asioihin puuttumisen olla nopeaa. Kun korjausliike tehdään ajoissa, lapsen tilanne ei ehdi kriisiytyä ja kärjistyä ja paluu toimivaan arkeen tapahtuu nopeammin.

Toinen toimivan lastensuojelun rakennuspalikka on pienten asioiden huomioiminen. Usein lastensuojelun arjessa eteen tulee jopa päivittäisellä tahdilla asioita, jotka voivat tuntua työntekijän näkökulmasta triviaaleilta ja vähäarvoisilta, mutta kuten sanontakin sen toteaa, pienistä puroista syntyy valtaisa virta ja näin on myös pikkuasioiden huomioimatta jättämisestä koituvan vahingon laita.

Kun arjessa koko ajan jää huomaamatta jotain pientä, alkaa kokonaisuus hiljalleen murentua. Astiat jäävät pöydille, sängynaluksia peittää paksu pölykerros ja sovitut aikataulut alkavat jatkuvan joustamisen tähden olla lähinnä viitteellisiä. Kun ajatellaan Suvannon yksikköä osana Hoivatietä, jonka arvoihin lukeutuu tavallisten asioiden voima, joihin nuo arjen pienet huomion kohteet voidaan lukea, koen että meillä on tehty hyvää työtä tuon arvon vaalimisessa.

Käytännössä lastensuojeluyksikön aikataulujen pitäminen armeijamallisena on mahdollista, joskin hyvin hankalaa, mutta tärkein kysymys lieneekin se, palveleeko se parhaiten lasten hyvinvointia? Lapset peilaavat yksikön arkea aiemmin kotona elettyyn arkeen ja näiden kahden välinen kontrasti on usein melko valtaisa ja hankala sisäistää. Vaikka aikuisjohtoisuus laitoksessa toisikin lapselle turvaa, voi se silti tuntua ahdistavalta ja ärsyttävältä, jos on tottunut vuosikausia kotona olemaan kykenevä toimimaan paljon enemmän oman mielen mukaisesti.

Lastensuojeluyksikön ohjaajan rooli lapsen elämässä on olla se turvallinen aikuinen, jolle voi uskoutua, mutta joka toisaalta uskaltaa myös rajata lasta suojellakseen tätä.

Monelle lapselle voi olla hyvin tervehdyttävä ja vapauttavakin kokemus kun saa huomata, että aikuinen on taustalla turvaamassa omaa toimintaa silloinkin, kun asiat eivät suju odotetulla tavalla.

Vanhemman tehtävä on opettaa lapselle, missä maailman rajat kulkevat ja minkä pelisääntöjen mukaan elämässä kuljetaan. Sijaiskasvattajan tehtävä on muuten täysin sama, mutta työskentely aloitetaan vain eri pisteestä, koska pohjalla on yleensä kertynyttä elämänhistoriaa jo monen vuoden ajalta.

Sijaishuollossa työskentely, etenkin vaativammissa ilmenemismuodoissaan, on ajoittain raskasta, mutta jaksamisessa auttaa tietoisuus siitä, että teemme yhdessä tärkeää työtä paremman huomisen puolesta ja kannamme siitä vastuun, mitä tekee myös arvojensa mukaisesti koko Hoivatie.

Mika Latvala
Ohjaaja
Sijaishuollon erityisyksikkö Suvanto