Jos ihminen ei tunne oloaan turvalliseksi, on vaikeaa alkaa rakentaa uutta elämää. Naiserityisessä päihde- ja mielenterveystyössä turvallisuus ja vaikeiden kokemusten huomioiminen sekä yhteisö ovat kuntoutumisen lähtökohtia. Hoivatien asumispalvelu Ylpeydessä näitä asioita eletään todeksi joka päivä.

– Jos kaikille tarjotaan aina samaa tukea huomioimatta tarkemmin asiakkaan kokemuksia ja tarpeita, niin saako silloin kukaan lopulta mitään?

Näin pohtii Hoivatien kehittäjäasiantuntija, dialogisen ohjauksen kouluttaja ja työnohjaaja Amira Bushnaief, kun häneltä kysyy, mikä vaara piilee siinä, että mielenterveys- ja päihdetyötä tehtäisiin täysin sukupuolineutraalisti.

– No... kaikki. Kyllähän siinä häviää miltei kaikki, mikä esimerkiksi naiserityiseen työhön liittyy.

Naiserityisessä työssä sukupuolen merkitystä ei sivuuteta, vaan tarkastellaan sitä, miten yhteiskunnan odotukset, naiseuteen liitetyt roolit ja eletty elämä vaikuttavat ihmisen tilanteeseen.

– Naiset kohdataan yhteiskunnassa yhä todella paljon näiden roolien kautta. Äiti, puoliso, hoivaaja, kasvattaja... Tehdään oletuksia roolitusten perusteella sen sijaan, että selvitettäisiin, kuka se todellinen ihminen näiden roolien takana on.

Jokaisella on oma kokemushistoriansa, ajatusmaailmansa ja yksilölliset tarpeensa. Naiserityisessä työssä niitä pyritään tekemään näkyviksi ja huomioimaan ne kaikessa.

Erityisen tärkeää tämä on naisten päihde- ja mielenterveystyössä, sillä asiakkaiden taustalla voi olla monenlaisia traumaattisia kokemuksia, kuten väkivaltaa. Ne voivat vaikuttaa voimakkaasti myös siihen, miten ihminen pystyy käyttämään palveluita.

Esimerkiksi päihdehoitoon hakeutuva nainen voi joutua tilanteeseen, jossa hän ei koe hoitopaikkaa turvalliseksi.

– Jos puhumme esimerkiksi riippuvuussairauksista kärsivistä ihmisistä, niin miehet ja naiset hoidetaan yleensä samoissa paikoissa. Silloin nainen saattaa kohdata siellä jonkun, joka on tehnyt hänelle väkivaltaa, tai hän voi tulla muuten ahdistelluksi. Silloin ei välttämättä uskalla hakeutua sinne.

Kuuluu mulle!

Turvallisuuden puute voi estää avun vastaanottamisen kokonaan. Sama ongelma näkyy jälleen pahentuvassa asunnottomuudessa.

– Nainen vailla vakinaista asuntoa altistuu monenlaiselle väkivallalle, riistolle ja hyväksikäytölle. Pahimmassa tapauksessa keho toimii välineenä, että saa yösijan jostakin.

Siksi myös ensisuojan pitäisi Amiran mielestä olla paikka, johon ihminen uskaltaa turvautua.

– Nykyisin ensisuoja saattaa olla traumatisoituneelle niin pelottava paikka, että hänen on ihan mahdotonta mennä sinne. Jokin toinen paikka tuntuu turvallisemmalta valinnalta, vaikka se todellisuudessa olisi kaikkea muuta.

Tämä nostaa esiin myös kysymyksen tasa-arvosta.

– Puhutaan yhdenmukaisuudesta ja tasa-arvosta, mutta onko se sitten tasa-arvoista, jos palvelut eivät ole sopivia tai turvallisia kaikille eli siten eivät kaikkien saatavilla?

Monet päihdepalvelut on aikanaan rakennettu tilanteessa, jossa asiakkaat olivat pääosin miehiä. Naiset ovat sittemmin tulleet näkyvämmiksi hoitojärjestelmässä, mutta kaikki eivät edelleenkään päädy avun piiriin.

Häpeä voi olla yksi syy. Samoin kohtaamiset tai kohtaamattomuus, joissa ihmisen ongelmaan ei kunnolla tartuta.

– Tutkija Ulla Salovaara sanoi minusta hyvin, että naiset ovat hoitojärjestelmän hipaisemia. He saattavat kyllä käydä sen piirissä, mutta sitten käykin kenties niin, että heihin ja heidän ongelmaansa ei tartuta. Tai tulee sellainen kohtaaminen, joka vain lisää häpeää ja traumatisoitumista. Sitten ihminen katoaa taas palvelujärjestelmän ulottumattomiin.

Amira toivoisi palvelujärjestelmään enemmän ajatusta siitä, että ihminen ei olisi aina jonkun toisen vastuulla.

Hän kutsuu tätä Kuuluu mulle -asenteeksi.

– Sen sijaan, että ajattelisimme jonkun ihmisen asioineen kuuluvan jollekin toiselle ja siirtäisimme hänet eteenpäin, ajattelisimmekin asian kuuluvan juuri minulle. Kuuluu mulle! Se olisi aika hyvä.

Tilaa ja turvallisuutta

Amira Bushnaief tekee naiserityistä asiakastyötä päivittäin. Hänen asiakkaansa ovat omillaan asuvia naisia, jotka tarvitsevat tukea päihde- ja mielenterveysongelmiin samanaikaisesti. Lisäksi heillä on traumatausta ja väkivallan kokemuksia.

Naiserityisen työn kulmakiviksi hän nimeää luottamuksen ja turvallisen tilan.

– Minun tehtäväni on tuoda näille naisille sekä psyykkistä että fyysistä turvaa, luoda tilaa ja vaihtoehtoja. Kun ihminen on turvattomassa tilassa, hän pyrkii vain selviytymään, ei hän näe tilaa ja vaihtoehtoja.

Turvallisuuden rakentaminen liittyy olennaisesti myös traumainformoituun eli traumasensitiiviseen työotteeseen. Siinä ihmisen traumaattiset kokemukset ja niiden vaikutukset pyritään tunnistamaan ja ottamaan huomioon ilman, että ihmistä kuitenkaan määritellään traumojensa kautta.

Amira puhuu kohtaamiensa naisten elämäntarinoista kovina.

– Työtä tehdessä täytyy olla hyvin tietoinen omasta itsestä, omista reaktioista ja vastauksista asioihin sekä säädellä niitä. Ihminen viestii koko ajan jotakin muutenkin kuin sanallisesti, joten hoksottimien pitää pelata hyvin.

Työntekijänä hän pyrkii olemaan levollinen, tutkiva, kiinnostunut ja arvostava.

– Viestin ihmiselle, että on ok olla niin kuin olet, sinä riität omana itsenäsi.

Naiserityiseen työhön kuuluu myös rajojen kunnioittaminen ja niiden piirtäminen. Rajat eivät ole kaikille itsestäänselvyys, jos niitä on rikottu toistuvasti.

– Rajojen piirtämistyö on meillä päivittäin läsnä. Hahmottelemme omia rajoja ja ääriviivoja, opettelemme tunnistamaan ja kunnioittamaan niitä.

Työhön liittyy Amiran mukaan myös vahva väkivaltatyön osaaminen. Väkivaltaa kokeneen ihmisen kanssa täytyy ymmärtää, millä tavoin kokemukset vaikuttavat esimerkiksi itsearvostukseen, minäkuvaan ja suojautumiseen. Se taas auttaa haitallisten suojamekanismien purkamisessa ja luottamuksen rakentamisessa.

Ei-tietäjä ei oleta

Luottamuksen ja yhteyden rakentamisessa Amira Bushnaief vannoo dialogisen ohjauksen nimeen. Hoivatiellä dialogiseen ohjaukseen koulutetaan koko henkilökunta.

Sen ytimessä on turvallisen yhteyden rakentaminen toiseen ihmiseen.

– On väkivaltaa työntää ihmistä liian aikaisin kohti sellaisia asioita, joista hän ei ole valmis vielä puhumaan. Autetaan ihmiset ensin turvaan ja aletaan vasta sitten työskennellä, asiakkaan tahdissa.

Amira kutsuu tätä myös Ei-tietäjän positioksi. Työntekijä ei voi tietää etukäteen, mitä toinen ihminen on kokenut, miten tämä näkee itsensä tai miten hän toivoo muiden näkevän hänet.

– Se selviää vain kiinnostumalla aidosti toisesta ihmisestä ja kysymällä häneltä.

Olettaminen on Amiralle kirosana. Siksi hän kysyy asiakkailtaan myös suoraan, miltä hänen kanssaan työskentely tuntuu ja millainen olo vaikeasta aiheesta keskustelemisen jälkeen jää.

Turvallisuutta ei siis vain oleteta syntyneeksi, vaan sitä rakennetaan ja tarkistetaan toistuvasti yhdessä.

Amira seuraa jatkuvasti myös omaa toimintaansa.

– Arvioin aina sitä, jääkö minusta turvallinen, lempeä jälki vaiko vaatimuksientäyteinen, kritisoiva ja arvioiva jälki. Pyrin tosi tarkkaan katsomaan, että en näyttäisi jälleen yhdeltä suulta, joka esittää vaatimuksia.

Naiserityiseen työhön kuuluu hänen mielestään myös hyväntahtoisuus.

– Sanonkin aina, että toivoisin olevani hyvänsuopa. Että silloin, kun olen ihmisten kanssa tekemisissä, en olisi paha suopa vaan hyvä suopa!

Yhteisöllisyydessä on korjausvoimaa

Turvallinen tila ei kuitenkaan tarkoita vain ammattilaisen ja asiakkaan välistä kohtaamista. Myös asumisympäristöllä on väliä.

Amiran asiakkaat asuvat omissa kodeissaan, mutta aina koti ei tarjoa turvallista paikkaa. Yksin asuminen voi olla vaikeaa, jos omista rajoista ei pysty pitämään kiinni tai ympärillä on ihmisiä, jotka eivät kunnioita niitä.

Myös yksinäisyys voi olla kipeä haava.

Amira uskookin yhteisöjen ja yhteisöllisen asumisen voimaan.

– Naiserityisessä yhteisössä on voimaa. On monella tavalla korjaavaa, kun on hyväksytty yhteisön jäsen. Silloin ihminen kuuluu johonkin, hän kelpaa, saa vertaistukea ja arvostusta. Joku on kiinnostunut hänen näkemyksistään. Silloin oma pystyvyyskin lähtee kasvuun.

Turvallisessa yhteisössä ei tarvitse koko ajan selittää itseään eikä aina edes puhua, jos sanoja ei ole.

– Turvallisessa yhteisössä saa olla semmoisena kuin on.

Ja mikä parasta, tällainen paikka on jo olemassa.

Ylpeys tarjoaa kodin ja yhteisön

Amiran kuvailema naiserityinen yhteisö on olemassa Nokialla. Hoivatien Ylpeys on yhteisöllinen asumispalvelu mielenterveys- ja päihdekuntoutujanaisille. Sen asukkailla voi olla takanaan vaikeita traumaattisia kokemuksia ja turvattomuutta, joiden vuoksi tavallisissa palveluissa kuntoutuminen on saattanut olla haastavaa.

– Varmaan se turvan tunne on se kaikkein pohjimmainen. Ihmisen pitää kokea olevansa turvassa, jotta hän pystyy kamppailemaan eroon päihteistä, pystyy elämään traumaattisten kokemusten kanssa tai selviytyy mielenterveyden haasteista, sanoo Ylpeyden palveluesihenkilö Nina Hämäläinen.

Ylpeydessä turvallisuus rakentuu monesta asiasta. Asiakas saa oman kodin, oman työntekijän ja yhteisön ympärilleen. Asunnot sijaitsevat tavallisessa kerrostalossa, missä asuu kaikenlaisia ihmisiä. Ylpeydellä on talossa lisäksi kolmio, jossa on työntekijöiden tiloja ja yhteistä oleskelu- ja keittiötilaa kaikille.

Ratkaisu tarjoaa Hämäläisen mukaan kaksi tärkeää asiaa yhtä aikaa: turvaa ja mahdollisuuden elää tavallista arkea muun yhteiskunnan keskellä.

Asiakas tulee Ylpeyteen yleensä tutustumiskäynnin kautta. Kun päätös palvelusta on tehty, alkaa oman kodin rakentaminen. Joillekin se tarkoittaa lähes tyhjästä aloittamista, toisilla kulkee mukana enemmän tavaraa.

– Sitten vähitellen syntyy se oma koti ja asiakas alkaa tutustua siihen meidän muuhun yhteisöön.

Kuntoutuminenkin etenee pala kerrallaan. Oman työntekijän kanssa mietitään tavoitteita ja sitä, mitä asiakas itse haluaa elämältään. Kaikkea ei ratkaista kerralla.

– Yleensä se on aikamoinen vyyhti asioita eikä ole tarkoitus, että heti ruvetaan perkaamaan sitä kaikkea yhtä aikaa.

Ensimmäisiä tavoitteita voivat olla niinkin perustavanlaatuiset asiat kuin syöminen, nukkuminen ja se, että omassa kodissa on turvallista olla. Kun perusta on kunnossa, sen ympärille voi alkaa rakentaa muuta elämää.

Pieniä onnistumisia, askel kerrallaan

Ylpeydessä pyritään vahvistamaan asiakkaan itsetuntoa ja toimijuutta ennen kaikkea onnistumisen kokemusten ja vertaistuen kautta.

Tavoitteena ei ole, että asiakas olisi ainoastaan tuen ja palveluiden kohde, vaan että hän alkaa nähdä itsensä oman elämänsä aktiivisena toimijana.

– Ryhdytään etsimään sellaisia asioita, että asiakas voisi kokea, että hän itse tekee asioita arjessaan. Sellaisia pieniä onnistumisen kokemuksia ja niiden esille tuomisia ja nostamisia.

Ylpeydessä järjestetään esimerkiksi kädentaito- ja keskusteluryhmiä. Työntekijät puolestaan voivat lähteä asiakkaan tueksi terveydenhuollon tai muiden palveluiden tapaamisiin, jos niihin meneminen on ollut vaikeaa.

– Pikkuhiljaa asiakkaat sitten pystyvät kulkemaan niissä itse.

Yhteisö kokoontuu Ylpeydessä päivittäin. Aamu alkaa yhteisellä aamupalalla ja päivän aikana järjestetään ryhmätoimintaa ja yhteisiä kahvihetkiä. Asukkaat ovat itse mukana sopimassa yhteisön toimintatavoista ja turvallisen tilan säännöistä.

Yhteisöllisyys ei kuitenkaan rajoitu järjestettyyn toimintaan. Asukkaiden välille on syntynyt ystävyyssuhteita, on käyty yhdessä kävelyllä ja kaupassa ja vierailtu toisten kodeissa. Entisiä asukkaita saattaakin tulla rappukäytävässä vastaan tapaamassa Ylpeydessä yhä asuvia ystäviään.

– Ystävyys on kantanut tämän palvelun ulkopuolellekin.

Elämä voi aueta uudelleen

Ylpeydessä ei tehdä vain kuntoutussuunnitelmia. Siellä eletään myös elämää.

Yksikössä on juhlittu syntymäpäiviä, vihkiäisiä ja kihlajaisia. Asiakkaiden elämässä tapahtuu asioita, joissa työntekijät saavat olla mukana.

Myös kuntoutumisen käänteet voivat yllättää.

Nina Hämäläinen kertoo työuransa aikana kohtaamastaan asiakkaasta, jonka päihdeongelma oli ollut niin vakava, että aluksi pohdittiin, soveltuuko yhteisöllinen asuminen hänelle lainkaan. Lopulta elämä avautui kuitenkin aivan uuteen suuntaan.

– Asiakas kuntoutui, jätti päihteet lopullisesti, aloitti korkeakouluopinnot ja muutti Hoivatien asumispalveluista itsenäiseen asumiseen.

Moni asiakas on Ninan mukaan kertonut myös aivan perustavanlaatuisesta kokemuksesta: siitä, että on tullut ensimmäistä kertaa kohdatuksi ja kuulluksi.

Työ ei toki ole aina helppoa. Asiakkaiden mukana kulkee vakavia mielenterveys- ja päihdeongelmia sekä raskaita elämäntapahtumia. Myös työntekijät joutuvat ajoittain oman jaksamisensa äärelle. Työyhteisön hyvä resilienssi, turvallinen ilmapiiri ja työnohjaus auttavat kantamaan vaikeita tilanteita.

– Välillä ajattelee, että nyt olen kaiken nähnyt ja kuullut. Ei me kyllä olla. Aina tulee jotakin uutta, aina joku yllättää.

Jos Ylpeys on vain yksi pysäkki ihmisen elämässä, mitä Nina toivoo asiakkaan ottavan sieltä mukaansa?

– Mä toivoisin, että jotakin semmoista vahvistusta itseensä, semmoista tunnetta minäpystyvyydestä. Että on itse sen oman elämänsä kapteeni.

Ja ehkä vielä jotakin muutakin.

– Että maailmassa on hyviä ihmisiä. Sellaisia ihmisiä, joihin voi luottaa. Ja joidenka apuun voi tarttua ja tukeutua. Että aina ei tarvitse yksin selvitä ja pärjätä. Ja ettei kaikkiin asioihin tarvitse olla ratkaisua tänään.

Se on aika paljon.

"Ensimmäistä kertaa minua ei ole tuomittu"

Naiserityisen työn merkitys näkyy lopulta ehkä parhaiten siinä, mitä asiakkaat itse sanovat.

Amiran asiakkaat ovat kertoneet hänelle muun muassa, että tämä on ollut ensimmäinen kerta, kun joku ei tuomitse vaan on ymmärtänyt heitä. Jollekin on ollut ensimmäinen kerta, kun hän on uskaltanut kertoa toiselle ihmiselle asioista, joista ei ole koskaan aiemmin pystynyt puhumaan.

Ylpeydessäkin asiakkaat ovat Ninan mukaan puhuneet siitä, että heidät on kohdattu aidosti ja kuunnellen, ja että yhteisössä on ollut turvallista olla.

Jatkossa sekä Amira Bushnaief että Nina Hämäläinen toivoisivat naiserityisen työotteen leviävän ja Ylpeyden kaltaisten asumispalvelujen tulevan ainakin kaikkiin suurempiin kaupunkeihin. Kumpikin heistä näkee merkittävänä myös tyttöerityisen työn tarpeen selvittämisen lastensuojelussa.

– Tyttöjen tilanne voi olla vaikea. Olisi tärkeää, että asiaa tutkittaisiin.

Amira Bushnaief kaipaisi naiserityisen työn rinnalle laajemminkin traumainformoitua työotetta. Siitä hyötyisivät hänen mukaansa kaikki sukupuolesta riippumatta.

– Jos olet traumatietoinen työntekijä ja kohtaat ihmiset traumasensitiivisesti, niin siitä on hyötyä kaikille. Tuskin siitä nyt haittaa on. En ole ainakaan koskaan kuullut, että olisi ollut, hän hymyilee.

Naiserityisyys ei siis ole keneltäkään pois. Päinvastoin, kyse on siitä, että myös ne ihmiset, jotka eivät nykyisissä palveluissa pysty tuntemaan oloaan turvalliseksi tai huomioiduksi, saisivat mahdollisuuden tulla avun piiriin.

– Ihmisillä on oikeus olla turvassa, Amira sanoo.