Torniolainen Jokirinne on ammatillinen perhekoti, jossa moni lapsi asuu pitkiäkin aikoja. ”Dialogisen ohjauksen avulla luotu yhteys on niin vahva, että usein se jatkuu myös asiakkaan muutettua pois”, kertovat perhekotivanhemmat Marjut ja Pasi Nenonen.
”Milloin Marjut tulee takaisin?”
Näin tenttasi perhekoti Jokirinteen lapsi paikalla olleelta ohjaajalta, kun perhekotivanhempi Marjut Nenonen oli poikkeuksellisesti viikonloppuvapaalla. Tuttua hahmoa ei näkynyt edes toisessa päässä taloa sijaitsevan Nenosten yksityisasunnon suunnalla. Kyllähän siinä jo huoli herää. Kai se nyt varmasti on tulossa takaisin?
– Täällä on minun ja mieheni Pasin lisäksi kaksi ohjaajaa, jotka kulkevat työvuorolistan mukaan. Heidän vapaisiinsa on totuttu, mutta me olemme Pasin kanssa täällä käytännössä aina. Siksi taannoinen poissaoloni herätti vähän levottomuutta, Marjut hymyilee.
Ilmiö on tuttu monelle vanhemmalle. Joskus lapsi pelkää, että vanhempi tai muu tärkeä läheinen ei palaakaan. Että hän jää yksin. Joillekin lapsille tämä pelko on myös käynyt toteen.
– Meillä lapsi oppii pikkuhiljaa luottamaan siihen, ettei häntä jätetä. Että voidaan olla hetki erossa, eikä sitä tarvitse pelätä.
On etappi sinänsä, kun lapsi kokee aikuiseen syntyneen ihmissuhteen jo niin tärkeäksi, että hän kyselee sen perään. Tämä terapeuttisen vanhemmuuden yhteys ei synny automaattisesti, joskus ei koskaan. Marjut ja Pasi luottavat sen rakentamisessa dialogiseen ohjaukseen.
Dialoginen ohjaus kuulostaa juhlavammalta kuin onkaan. Pohjimmiltaan se on hyvin arkinen ja looginen yhteisen ymmärryksen työkalu, jonka tavoitteena on kohdata toinen ihminen kokonaisvaltaisesti. Oppia kuulemaan myös se, mitä ei sanota ääneen – tulkita hiljaisuuden, eleiden ja ilmeiden sanaton viesti.
– Ollaan koko ajan korvat höröllä joka taajuudella, tiivistää Pasi.
Liekö vain sattumaa, että ihmisellä on kaksi korvaa, kaksi silmää, mutta vain yksi suu. Tämän voimasuhteen muistaminen on tärkeää dialogisessa ohjauksessa, mutta pätee se muihinkin ihmiskohtaamisiin. Kun kuuntelee enemmän ja puhuu vähemmän, saattaa ymmärtää paremmin.
Dialoginen ohjaus ei itsessään ole menetelmä. Se on viitekehys, jonka puitteissa voi soveltaa eri työmenetelmiä ja -välineitä. Jokirinteelläkään ei siis ilmoiteta tunnekuohuvalle lapselle, että nytpä me kuule käsittelemme tuota tilaasi AVEKKI-toimintatapamallin, ART-ryhmän tunteidenhallintaoppien tai Beardsleen perheintervention sääntöjen mukaisesti, istupas alas niin aletaan analysoida.
Kaikki nuo ja muutkin Hoivatien koulutuksista saadut työkalut ovat Nenosilla toki hallussa, mutta he soveltavat niiden oppeja kunkin asiakkaan ja tilanteen mukaan – arkisen puuhastelun lomassa.
– Dialogisuus on mukana oikeastaan kaikessa vuorovaikutuksessamme, laitetaanpa sitten ruokaa, siivotaan tai muuten hengataan yhdessä. Ei se tosiaan ole yhtään irrallinen juttu vaan mukana ihan kaikessa touhussa, Marjut miettii.
– Yhdessä tekemistä, yhdessä olemista, ja me aidosti läsnä aikuisina, kiteyttää Pasi.
Luottamuksen rakentaminen on arjen taitolaji, jossa ei ole oikoteitä.
– Valmiita vastauksia ei ole, ne löytyvät asiakkaan tarinaa kuuntelemalla. Joskus rivien välistä, aloittaa Pasi ja Marjut täydentää:
– Lapsi saa itse päättää, mitä hän haluaa kertoa. Me emme vaadi tai anna valmiita vastauksia. Osaamme myös sietää hiljaisuutta. Raivoa, kiukkua, kaikkia tunteita. Sekin on osa dialogisuutta.
Hoppuilu ei työkaluihin kuulu.
– Ensin seurailemme kaikessa rauhassa, millaista kehitystä tapahtuu asiakkaan ajatusmalleissa. Sitten näitä malleja siirretään pala kerrallaan arjen toimintaan. Koskaan ei pusketa asioita väkisin eteenpäin. Sen mukaan edetään, mihin asiakas on valmis.
Aikaa, sitä täytyy olla. Ja oikeanlainen asenne, huumorintajua unohtamatta:
– Toisinaan on hyvä tuumata, että keitämmäpä ensin kahvit ja kattelemma sitten, mihin sitä aletaan, Pasi hymyilee.
Kahvien keittäminen pätee myös lasten läheisiin, joiden kanssa Jokirinteellä pidetään tiiviisti yhteyttä. Dialogisuus kurkistelee silloinkin kainalosta.
– Ei ole mitään valmista keskustelurunkoa. Läheiset saavat mahdollisuuden jutella heille tärkeistä asioista ja me kuuntelemme herkällä korvalla. Luodaan porisemalla yhteistä ymmärrystä, kuvailee Pasi.
Useimmiten nämä asiat eivät ole vanhemmille helppoja.
– Minusta on onnistuminen sinänsä, kun perhe on päässyt avun piiriin. Lapsi saa tukea ja apua, koti saa tukea ja apua. Kuka tahansa saattaa tarvita tällaista rinnalla kulkijaa kappaleen matkaa. Sitä ei missään nimessä pidä hävetä! Marjut painottaa.
Vanhempien kunnioitus on kaiken yhteistyön lähtökohtana.
– Vanhemmat ovat lastensa asiantuntijoita. Jokin lapsen tai vanhemman toiminnassa saattaa kuitenkin olla sellaista, että lapsen kasvu ja kehitys vaarantuu. Se, mikä kodin sisällä tuntuu ihan normaalilta, saattaa ulkopuolisen silmissä näyttäytyä jonakin muuna. On hienoa vanhempien kanssa paikantaa näitä toiminnallisia esteitä ja pohtia korjaavia tapoja.
Sama tapahtuu lastenkin kanssa. Keskustelujen avulla lapsi alkaa vähitellen ymmärtää itseään ja reaktioitaan paremmin. Myös niitä vaikeita ja kipeitä asioita, joihin usein liittyy häpeää tai tuskaa.
– Ja juuri siinä piilee avain mahdolliseen muutokseen, Marjut sanoo.
Kun avain on löytynyt ja lukko aukeaa, muutos saattaa tapahtua yllättävänkin nopeasti.
– Muistan asiakkaan, joka oli meille tullessaan tosi ahdistunut. Koulussa hän ei pystynyt käymään, lähinnä hän makasi pimeässä.
Kaiken taustalla vaikutti asia, josta lapsi ei ollut pystynyt puhumaan oikein kellekään.
– Kun hän lopulta uskaltautui kertomaan siitä meille ja näki, ettei mitään pahaa tapahtunut, ahdistus helpotti. Hän muutti melko pian takaisin perheensä luo. Emme koskaan kiirehdi prosessia, mutta tämä ihme tapahtui alle kuukaudessa. Se oli tosi vaikuttava juttu. Nähdä, kun nuori uskaltaa kääntyä pahasta olosta kohti tulevaisuutta.
Kuusipaikkainen Jokirinne on toiminut vuodesta 1999. Pisimmät asiakkuudet ovat jatkuneet yhdeksän vuotta. Moni on tullut lapsena ja lähtenyt vasta itsenäisen elämän kynnyksellä. Aikuisuuteen he ovat saaneet hyvät käytännön konstit Jokirinteeltä.
– Pyykkäystä, siivousta, asioiden hoitamista, ruokakaupassa käymistä… Mitä lapsille nyt kotona opetetaan, Pasi listaa.
Nenosilla on kotona ollut myös omia biologisia lapsia, nyt jo aikuisia. Kaikki ovat syntyneet perhekodin aikana.
– Heille on ollut ihan tavallista, että vanhemmat jaetaan. Pysyviä kaveruussuhteita on syntynyt talon kummankin pään lasten välille, Marjut kertoo.
Vaikuttaa siltä, että Jokirinne tarjoaa mainion mahdollisuuden sosiaalisuuden, yhteisöllisyyden ja osallisuuden luontevalle opettelulle arjen tuiskinassa.
– Toki meillä on myös omaohjaajatyöskentelyä ja ryhmiä, joissa harjoitellaan sosiaalisia taitoja ja tunteiden hallintaa. Mutta pääosin arki on ihan sitä Uno-korttien tai lautapelien pelaamista, trampoliinilla pomppimista, ulkopingistä, koripalloa, milloin mitäkin harrastamista.
Plus kokkausta ja osallisuutta.
– Sunnuntaisin on yhteisöpalaverimme Perheparlamentti, jonka vetäjinä toimivat lapsista valitut sihteeri ja puheenjohtaja. Silloin suunnitellaan muun muassa tulevan viikon ohjelma. Jokainen lapsi saa vaikuttaa. Lapset myös esittävät kokkivuoropäivälleen ruokatoiveen, josta rakentuu ruokalistamme. Me aikuiset toimimme sitten toiveruokien tekemisessä ikään kuin apulaisina, Marjut hymyilee.
Lapset saavat kokea myös yhteisöllisyyttä, joka ei rajoitu perhekotiin: naapuritkin ovat mukana menossa.
– Aika usein soi ovikello, kun joku naapurien lapsista käy pyytämässä kaveria ulos tai tulee meille. Luottamus vallitsee naapurustossa puolin ja toisin. Lasten asioita hoidetaan perinteiseen malliin, katsotaan vähän perään ja tarvittaessa paimennetaan. Välillä pidetään yhteisöpalavereja, pähkäillään asioita porukalla.
Niinhän sitä sanotaan, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Se ei nykypäivänä aina toteudu, mutta Jokirinteellä homma pelittää.
– Täällä on vallalla tämmöinen keskinäinen YYA- eli ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus, Nenoset nauravat.
Marjutin ja Pasin mukaan työn parhaita hetkiä ovat sujuva arki ja lasten pienet suuret onnistumiset.
– Kun arki rullaa ja kaikilla on hyvä olla, se on jo itsessään palkitsevaa – joskus se saa olla vähän tylsääkin. Silloin pidetään yhdessä tylsää, ollaan vaan! he naurahtavat.
– Jokaisen onnistumisen eteen pysähdytään. Kun joku oppii lukemaan tai ääntämään ärrän, kipaistaan lähikauppaan ja herkutellaan kakulla. Viikoittaisessa perheparlamentissa jaetaan ruusuja arjen saavutuksista.
Entä kuinka käsitellään pettymykset?
– Siinäkin dialogisuus on apuna. Ensiksi tietenkin lohdutetaan. Sitten ohjaaja käy lapsen kanssa läpi, mitä tapahtui. Mihin ei itse olisi voinut vaikuttaa, mitä voisi oppia tulevaa ajatellen?
Aina tämä ei riitä poistamaan harmitusta. Silloin asiaa puidaan porukalla Perheparlamentissa.
– Kaverit osaavat kannustaa, että kun harjoittelet, niin ensi kerralla menee vähän paremmin. Lite bättre, kuten tuolla Haaparannan puolella sanottaisiin, muotoilee Pasi.
– ART-ryhmässämme harjoitellaan samaa, tunteiden ilmaisemista rakentavilla tavoilla. On tärkeää oppia, että kaikki tunteet ovat sallittuja. Ne vaikeatkin, sanoo Marjut.
Jotkin tunteet tosiaan ovat vaikeampia kuin toiset. Rakentavasti reagoiminen voi olla haastavaa, kun vaikkapa koti-ikävä piinaa tai tapaaminen vanhemman kanssa peruuntuu.
– Lapsi voi vakuutella, että ei mua haittaa, ei mua haittaa yhtään. Totuus on yleensä toista maata. Jos tämä mielipaha ei tule keskustelemalla esiin, se saattaa purkautua ihan muussa, kuten kiukkuna pelihetkessä. Silloin ei tosiaan ole kyse siitä, että lautapelin vuoksi olisi mennyt päivä pilalle, Marjut kertoo ja lisää:
– Juuri tätä se dialoginen ohjaus on – kykyä kuulla niiden asioiden taakse.
Mikä on Nenosten mielestä Jokirinteen tärkein valttikortti?
– Alati läsnä olevat aikuiset. Se, että me kaksi olemme yleensä käytettävissä 24/7 – ja että lapsi tietää sen. Kun hän käy yöpuulle, hän voi luottaa, että siellä ne Nenoset nukkuvat talon toisessa päässä ja ovat taas aamulla herättelemässä uuteen päivään. Koskaan ei vastassa ole vieras ihminen.
Kaikki tämä rakentaa turvallista ilmapiiriä.
– Samalla se mahdollistaa aidon dialogisuuden. Kun toimitaan ympärivuorokautisen läsnäolon periaatteella, dialogisuus ei katkeile. Se on läsnä aina.
Saman porukan pyörittäessä arkea se pysyy johdonmukaisesti samanlaisena.
– Kun olemme paljon läsnä, opimme tuntemaan lapset paremmin ja lapset meidät. Säännölliset rutiinit tuovat lasten elämään ennakoitavuutta. Esimerkiksi kello neljän ruokailusta pidämme aina kiinni. Se lisää osaltaan kodin tuntua.
Ja sehän Jokirinne on. Ammatillinen perhekoti, paino sanalla koti.
– Peruskolminaisuus leipää, lämpöö ja lovee toimii aika pitkälle, tiivistää Pasi.
Jokirinteellä rakennettu silta on usein niin vahva, että se kestää vielä lapsen jo jatkettua matkaansa.
– Lämmittää mieltä, kun entinen asiakas soittaa vaikka kertoakseen, että hän on saanut jälkikasvua. Tai meidät kutsutaan häihin tai syntymäpäiville. Usein meillä käydään myös kylästelemässä, iloitsee Marjut.
Joskus asiakkaat laittavat viestiä, jossa he pahoittelevat omaa käytöstään vuosikausia sitten. Nämäkin viestit ilahduttavat, vaikka Nenoset eivät kaunoja kannakaan. Jokaisella kun on erilaiset vaiheensa elettävänään. Kaikkien kanssa moikataan ja jutellaan, kun törmätään.
Täytä lomake, otamme sinuun pian yhteyttä.