Oulun teatterin ”Poikani joka katosi” on esitys perheen häpeästä, syyllisyydestä, pelosta ja hädästä, kun vanhemmat huomaavat, että oma lapsi on huumeidenkäyttäjä.

Näytelmän lähtökohtana on Mirjam Sumun sarjakuva Kuinka poikani katosi. Aihe kumpuaa myös Oulun jatkuvasti synkkenevästä huumetilanteesta ja nuorten syrjäytymisestä. Näytelmän on käsikirjoittanut ja ohjannut Heta Haanperä.

– Halusin antaa äänen ihmisille, jotka eivät halua määrittyä epäonnistuneina äiteinä. Eiväthän he ole epäonnistuneita, elämässä vain kävi niin. Minua kiinnostavat ajatukset äitimyytistä ja äitiyden ja vanhemmuuden ylisuorittamisesta. Näytelmän taustalla onkin paljon asioita: äidin huoli siitä, että maailma ja itse eivät riitä, raivo siitä, että ihmiset eivät saa apua, hallitsemattomien asioiden määrä, vaikka tekisi kaiken oikein, Haanperä pohtii ja jatkaa:

– Paljon puhutaan nuorten hyvinvoinnista, mutta todellisuus on se, että kaikki näytelmää varten haastatelleet kertoivat jääneensä yksin. Nyky-yhteiskunnan ongelmat eivät ole sattumaa vaan oire jostakin. Huumeongelmaa vastaan ei voi rimpuilla, jos se osuu kohdalle. Se ei välttämättä tarkoita tuhoa, mutta joka tapauksessa arki muuttuu epätodelliseksi, absurdi kauhu muuttuu arjeksi. Arki on taistelua ja painia, ja siksi näytelmä tapahtuu nyrkkeilykehän ja painimaton hybridissä.

Haanperä haastatteli käsikirjoitusvaiheessa useita huume-, sosiaali- ja diakoniatyötä tekeviä, lääkäreitä, psykiatreja, huumeiden käyttäjien vanhempia ja kokemusasiantuntijoita. Lisäksi poliitikko avasi poliittisen päätöksenteon prosessia. Haastatteluissa nousivat esille myös hoitohenkilökunnan näkemykset kiireestä, hoidon katkonaisuudesta ja jäykkyydestä. Kaikki tiedot tarkistutettiin. Näytelmässä kuuluukin paljon kentän ääntä: mitä huumemaailmassa tapahtuu asiakasnäkökulmasta katsottuna, ja millaista arki on työntekijän silmin.

Hoivatien Amira Bushnaief on yksi näytelmää varten haastatelluista asiantuntijoista. Bushnaiefilla on 20 vuoden kokemus päihdetyöstä. Hän työskentelee kehittäjäasiantuntijana, dialogisen ohjauksen kouluttajana ja Miepä-kuntoutuksessa tiiviin päihde- ja mielenterveysavokuntoutuksen parissa.

– Huumeongelma on monisäikeinen asia: syyllisten etsiminen ei vie eteenpäin, eikä ole olemassa yhtä ratkaisevaa tekijää, mikä määrittää, kuka sairastuu riippuvuussairauteen. Olennaista on käyttää resursseja selviämiseen ja auttamiseen, Bushnaief sanoo ja jatkaa:

– On hienoa, että sellaisten henkilöiden tarina kerrotaan näyttävästi, jotka eivät yleensä näy eivätkä kuulu. Näytelmässä halutaan vaikuttaa ja herätellä siihen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, että on äitejä ja isiä, joiden lapset ovat huumekoukussa, väkivallan kierteessä, ja mitä tapahtuu, kun ei pääse hoitoon.

Poikani joka katosi alkaa tragedian vääjäämättömyydellä. Päähenkilöt saavat osan, jota he eivät halua. Näytelmä nostaa esille sen, että tavallisten ihmisten lapsille voi käydä huonosti.

– Amira toi näytelmään myös toivon näkökulman. Vanhemmille valo tulee vertaistuesta, kun on joku, jolle voi puhua ja joka ymmärtää, Haanperä kertoo.

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluvat perhejoulut, juhannukset, yo- ja rippijuhlat. Addiktoituneen perhe ei sovi enää tavalliseen tarinaan, vaan kokee vierautta ja ikävöi normaalia elämää. Läsnä on jatkuva huonommuuden tunne ja stressi, kun pelätään pahinta, ja petytään, kun pienikin ilkikurinen toivo murskaantuu. Haanperä kertoo aloittaneensa käsikirjoituksen kirjoittamisen veljen näkökulmasta.

– Se oli vaikein, joten lähdin kirjoittamaan siitä. Veli lähtee perheestä ja pelastuu. Dramaturgisena viitekehyksenä on kevyempi taso eli repun löytyminen ja pössyt, ja raskaampi taso, kun lapsi on täysi-ikäinen. Kontakti aikuiseen lapseen säilyy, mutta tahdonvastaisesti ei voida hoitaa, jos addiktoitunut ei itse halua hoitoon. Vanhempien rooliksi jää pelkääminen ja usein sairastuminen, kun adrenaliini on koko ajan koholla.

Näytelmässä vanhempien avuttomuus on käsinkoskeltavaa. Lapsi lipeää käsistä, vaikka mitä tekisi. Riippuvuussairaus vaikuttaa koko perheeseen, ja avun saaminen huumeiden käyttäjän lisäksi vanhemmille ja sisaruksille on tärkeää. Vanhemmat tarvitsevat pitkäkestoista tukea, kun addiktion mukana saattaa tulla menettämisen pelon lisäksi kuolemaa, väkivaltaa, työkyvyn menettämistä, varastamista ja valehtelua. Vähän puhuttu asia on myös se, miten huumeidenkäyttäjän sisarukset tietävät ja näkevät usein raaempia asioita kuin esimerkiksi vanhemmat. Kaikki huomio on kääntynyt aineiden käyttäjään, ja muut lapset voivat jäädä huomiotta, kun voimat eivät riitä kaikkeen.

– Rankka aineiden käyttö muuttaa ihmistä aktiivikäytön aikana. On iso shokki, kun ei enää tunnista omaa sisarustaan tai lastaan, ja myös käsitys omasta itsestä muuttuu, Bushnaief muistuttaa.

– Vaikeasti riippuvaisen ihmisen kohdalla unohtuu usein se, että huumeidenkäyttäjä on muutakin kuin narkomaani. Kyseessä on aina jonkun sisar, veli tai lapsi. On elettyä elämää ja kokemushistoriaa. Riippuvuuden myötä koko perhe joutuu kohtaamaan unelmien särkymisen. Kaikki vanhempien lapselleen toivoma hyvä ja tulevaisuuden odotukset, tuhoutuvat, kun aineiden käyttö vie ihmisen.

PikiTalkissa pohdittiin ratkaisuja

Perjantaina 8.10. teatterin PikiTalkissa keskusteltiin siitä, miten päihdeongelmat vaikuttavat koko perheeseen ja mikä on yhteiskunnan rooli huumeongelmien ratkomisessa. Esiin nousi kritiikkiä hoitoon pääsyn vaikeudesta. Kiitosta tuli siitä, että asiaa tuodaan nyt esille. Palautteissa on kerrottu voimaantumisesta ja toiveista lähteä ratkaisemaan ongelmaa.

– Olen varovaisen toiveikas sen suhteen, että Oulussakin herätään oikeasti ongelman vakavuuteen, ja että hoitoa saa silloin, kun on sen tarve. Että satsataan muutenkin kuin puheen tasolla, Bushnaief sanoo.

– Eri puolueryhmiltä on tullut positiivista palautetta ja viesti, että ongelmaan tartutaan. Terveydenhoitokuluthan eivät vähene sillä, että jätämme asian hoitamatta, päinvastoin, Haanperä toteaa.

Bushnaief muistuttaa, että huumetyöntekijät tekevät vaikeaa työtä ja siksi on pidettävä huoli työntekijöiden hyvinvoinnista, koulutuksesta ja työnohjauksesta.

– Toivottavasti tämä antaa perspektiiviä, miten vaikeiden asioiden kanssa työntekijät työskentelevät, ja mitä kaikkea työ pitää sisällään. Työ on haasteellista ja kuormittavaa. Siinä on käsillä koko elämä, vaikeita traumoja, menetyksiä, kipua, väkivallan uhkaa. Tämä ei koske pelkästään huumetyötä tekeviä, vaan myös esimerkiksi lastensuojelua, jossa työntekijöille tulee paljon painetta monesta suunnasta. Etenkin työntekijät, joilla on saman ikäisiä lapsia kotona kuin mahdollisesti asiakkaana, joutuvat miettimään, miten asian kanssa pärjää ja kohtaamaan asian epäoikeudenmukaisuuden, Bushnaief pohtii.

– On ollut voimaannuttavaa huomata, että ihmiset arvostavat työtä, jota teen ja olen kiitollinen palautteesta. Harva saa tehdä näin merkityksellistä työtä, eikä minun tarvitse koskaan miettiä, kannattaako tätä tehdä. Pienetkin asiat ovat merkityksellistä: olen rinnalla vaikeissa elämäntilanteissa. Ihmiset ovat opettaneet paljon elämästä. Työn kautta olen päässyt näkemään, miten vaikeistakin elämäntilanteista voi selvitä. Ei ole toivottomia tapauksia, ja niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

Yhteiskunnallinen näytelmä

Poikani joka katosi on yhteiskunnallinen, kantaaottava ja provosoivakin näytelmä. Bushnaief toivoo, että kun aiheesta pidetään ääntä, vähentää se häpeää ja lisää uskaltautumista avun piiriin.

– Aihe tulee eri tavalla iholle, kun tehdään ilmiö näkyväksi taiteen ja kulttuurin keinoin. Huumetyö ei ole vain työntekijän, asiakkaan ja yhteisön työtä, vaan aina myös yhteiskunnallista vaikuttamista.

Poikani joka katosi on myös kunnianosoitus vanhemmille.

– Halusimme sanoa, että me kuulemme teidän huutonne. Ongelma on rakenteissa, ei työntekijöissä, viranomaisissa tai vanhemmissa, Haanperä sanoo.

Haanperä iloitsee siitä, että näytelmä on houkutellut yleisöön paljon nuoria ihmisiä.

– Eräs katsoja sanoi minulle, että vaikka tämä on akuutti aihe, tämä ei ole enää tabu. Näytelmä herättää pohtimaan laajasti yhteiskunnallisia kysymyksiä. Paikallisesti voidaan pohtia, millaista on olla oululainen lapsi. Ketä palvelee yhteiskunta, jossa suoriutumispaineet alkavat jo ala-asteella? Aikuisina, yhteiskuntana ja kaupunkina tehtävämme on turvata ja sitoa nuoria tähän maailmaan, tarjota mielenterveyspalveluita, tehdä asioita yhdessä. Liittyykö pahoinvointi ja turvattomuus siihen, että yhteisöt ovat kadonneet? Taiteen tekijänä minulla on valtaa nostaa tällaisia asioita esille. Näyttämölle nouseminen on jo teko ja kommentti maailmasta. Hyvinvointi on meidän kaikkien vastuulla, Haanperä sanoo lopuksi.

___
Poikani joka katosi -näytelmän lisäksi Oulun teatteri lanseerasi huumetestin väripalettia mukailevan Värisuora-rintanauhan, joka on tuen ele. Sen kantaja haluaa tunnustaa huumeongelman olemassaolon ja ilmaista tukensa sekä huumeongelmaiselle että hänen läheisilleen.

Värisuora-rintanauhoja myydään Oulun teatterin myyntipalvelussa, ja ne maksavat 5 euroa. Nauhan tuotot ohjataan Nuorten Ystävien Verto-hankkeelle. Verto tarjoaa matalalla kynnyksellä yhteisöllistä ja toiminnallista vertaistoimintaa täysi-ikäisille huumeiden käyttäjille, huumausaineriippuvuudesta kuntoutuville sekä korvaushoidossa oleville sekä heidän läheisilleen.

Näytelmään haastateltiin myös Nuorten Ystävät ry:n Verto-hankkeen työntekijöitä ja toiminnassa mukana olevia kokemustoimijoita, vanhempia ja läheisiä.

Jutun kuva: Kaisa Tiri, Oulun teatteri