Vuosien aikana olemme vierailleet säännöllisesti Sirpa ja Matti Ylikantolan luona heidän kodissaan Etelä-Pohjanmaalla, Kauhavalla – siellä, missä maaseudun rauha ympäröi kaiken. Heidän kotinsa, idyllinen omakotitalo Matin vanhempien sukutilalla, huokuu levollisuutta, historiaa ja välittämistä. Tilalla on aikoinaan eletty vilkasta maatalouselämää: navetassa on asustanut onnellisia lehmiä, ja peltoja on viljelty ahkerasti. Nykyään tilalla kasvaa ennen kaikkea toivoa ja mahdollisuuksia. Jo 37 vuoden ajan se on ollut monelle lapselle ja nuorelle turvallisuuden ja pysyvyyden paikka – koti, jossa on saanut kasvaa, juurtua ja löytää uuden alun.

Kun Sirpa ja Matti jakavat mietteitään liki 40-vuotiselta taipaleeltaan sijaisperheenä, muistavat he tarkasti jokaisen lapsen nimen, saapumisajankohdan ja vuodenajat – kukin lapsi on jäänyt heidän sydämiinsä. He kertovat, että jo kihlausaikoinaan he olivat puhuneet toiveestaan huolehtia joskus muiden lapsista, ei omistaan. Siitä ajatuksesta sai alkunsa heidän yhteinen polkunsa.

Lehti-ilmoitus määritti tien

Kaikesta Ylikantoloiden kertomasta välittyy syvä sitoutuminen ja kunnioitus jokaisen lapsen ainutkertaisuutta kohtaan. He eivät puhu tehtävästään työnä, vaan elämänvalintana, joka on kuljettanut heidät läpi monenlaisten ilojen, haasteiden ja kasvun hetkien.

Se elämänvalinta tapahtui, kun vuonna 1987 Kauhavan paikallislehdessä oli ilmoitus, jossa sosiaalitoimi haki sijaisperheitä. Sirpa ja Matti lukivat ilmoituksen ja päättivät ilmoittautua. Pian heidän luokseen saapui kotikäynnille kaksi sosiaalityöntekijää. Keskustelut sujuivat ilmeisen hyvin, sillä seuraavan vuoden kesällä he saivat sijoituskyselyn, jota he saivat miettiä yhden yön yli. Aamulla he soittivat sosiaalitoimeen ja ilmoittivat olevansa valmiita ottamaan lapsen vastaan, mutta tapahtuikin yllättävä käänne: sosiaalitoimi kertoi, että lapsi ja huoltaja olivat kadonneet.

Sijoitustarve jäi hetkeksi ilmaan, mutta jonkin ajan kuluttua sosiaalitoimesta soitettiin uudelleen ja kerrottiin, että lapsi oli löytynyt – ja hänet tuodaan 1,5 tunnin kuluttua. Näin myös tapahtui. Vauhdilla saapuneen vauvan mukana olivat vain vaunut, tuttelia ja ruusunmarjasosetta. Työntekijällä oli jo kiire Seinäjoelle, mutta ennen tämän lähtöä Sirpa ehti sentään kysyä, mikä lapsen nimi oli. Sirpa oli tuolloin 24-vuotias. "Siitä se sitten lähti", hän muistelee.

Sirpalle ja Matille oli suuri yllätys, että sijaislapsista maksettiin myös palkkiota. He kertovat miettineensä hämmentyneinä: "Miksi pitää olla verokortti?" Mutta sekin oli osa matkaa, joka oli heille aivan uusi kokemus. Ensimmäinen lapsi, pieni kuuden kuukauden ikäinen vauva, oli nyt heidän luonaan, ja muutama vuosi myöhemmin, kun tämä lapsi oli jo neljä vuotta, saapuivat perheen seuraavat sijaislapset, sisarukset.

Lapsen tuska satuttaa eniten

Sisarukset olivat perheessä yhteensä seitsemän vuotta. Yhdessä ensimmäisenä saapuneen lapsen kanssa heistä tuli tiivis kolmikko, joka oli yhtä perhettä kaikessa. Jonkin ajan kuluttua tilanne kuitenkin muuttui, ja sisarusten huostaanoton purku tuli ajankohtaiseksi. Se oli Sirpalle ja Matille hyvin vaikea paikka. Oli pakko luopua lapsista, jotka olivat tulleet heille niin rakkaiksi, vaikka luopuminen teki kipeää ja raastoi sydäntä.

Tämä on Ylikantoloiden mukaan sijaisvanhemmuuden haastavimpia puolia – rakastaa ja antaa huolenpitoa, mutta myös osata päästää irti silloin, kun se hetki koittaa. Sirpa ja Matti kuvailevat muutaman lapsen poislähtöä erityisen raskaana kokemuksena. Luopumisen hetki on aina vaikea, mutta varsinkin silloin, kun tietää, kuinka syvälle sydämeen lapset ovat juurtuneet. "Lapsen tuska on kipeää katsottavaa", Sirpa sanoo.

Sirpa nostaa esiin myös sijaisvanhemmuuden toisen vaikean puolen: sen, kun ei voi auttaa. "Kaikkein raskainta on katsoa vierestä, kun lapsi kärsii, ja huomata, ettei aina löydy keinoja lievittää sitä kipua. Joskus apua ei saada ajoissa, joskus tuntuu, että neuvottomuus ottaa vallan. Joinakin erityisen vaikeina hetkinä on tullut mieleen ajatus, että itseään voisi säästää, jos ei ryhtyisi sijaisperheeksi.” Tätä on kuitenkin tapahtunut vain poikkeuksellisen vaikeina aikoina. Taipaleella koetut hyvät hetket voittavat huonot moninkertaisesti. ”Paras palkka on se, kun lapset tulevat aikuistuttuaan kertomaan, kuinka tärkeää antamamme rakkaus ja huolenpito on ollut”, Sirpa ja Matti hymyilevät.

"Sijaisvanhemmuus on ennen kaikkea yhteistyötä – niin sijaisperheiden kuin muiden tukiverkostojen kanssa. Mutta en koskaan unohda sitä, että syntymävanhemmat, jotka joutuvat luopumaan lapsestaan, tekevät sen äärimmäisen rakkauden eleenä. He kokevat elämänsä suurimman tuskan, ja heidän rohkeutensa ja rakkautensa ansaitsevat syvimmän arvostuksen. Se, jos mikä, on rakkautta lasta kohtaan", Sirpa jatkaa mietteliäänä.

Sirpasta ja Matista huokuu lämminhenkisyys, halu auttaa toisia ja vilpitön sydän. He ovat arjessa aktiivisesti mukana lasten elämässä: järjestävät pihapiirissä olympialaisia, ohjaavat erilaisia pelejä ja ideoivat yhteistä tekemistä. Tallissa odottavat hevoset, joiden parissa lapset saavat kokemuksia, jotka jäävät mieleen. Ruokapöytä on aina katettu ja tarjolla maittavaa, itse tehtyä ruokaa. Ylikantoloiden kodissa elämä rakentuu pienistä, mutta merkityksellisistä ja turvallisuutta luovista asioista. Sirpan ja Matin luontainen kyky kohdata jokainen ihminen ainutkertaisena jättää lämpimän jäljen, jota ei unohda.

Sirpa Ylikantolalle myönnetty kunniamerkki, Suomen Valkoisen Ristin ritarikunnan 1. luokan mitali, tuo esiin perhehoidon arvon yhteiskunnassamme. Se muistuttaa meitä kaikkia siitä, kuinka tärkeää on tukea ja arvostaa perhehoitajia, jotka tekevät työtä sydämellään ja omistautumisellaan.

Kati Koukkari-Luconi, perhehoidon sosiaalityöntekijä ja perheen tukityöntekijä

Hoivatien perhehoidon tunnustus

Hoivatien perhehoito onnittelee lämpimästi sijaisäiti Sirpa Ylikantolaa Suomen Valkoisen Ristin ritarikunnan 1. luokan mitalista. Sirpa ja Matti Ylikantola ovat toimineet perhehoitajina jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan tarjoten pysyvyyttä, turvaa, lämpöä ja hoivaa kymmenille lapsille ja nuorille. Ylikantolat ovat toimineet Hoivatien, aikaisemmin Nuorten Ystävien, perhehoitopalveluiden sijaisperheenä toiminnan alusta alkaen. Sen lisäksi, että he perheenä ovat aktiivisesti olleet mukana yhteisessä tekemisessä niin virkistyspäivissä kuin kouluttautumisessa, on Sirpa toiminut myös PRIDE-valmentajana lukuisissa valmennuksissa. Näin hän on omalta osaltaan ollut merkittävästi kehittämässä Hoivatien perhehoitoa. Valmennuksissa Sirpa on jakanut vahvaa osaamistaan lastensuojelusta ja perhehoidosta. Hänen yhteistyö- ja vuorovaikutustaitonsa sekä arvostava suhtautuminen valmennettaviin sekä valmentajapariin teki aikoinaan minunkin ensimmäisestä, jännittävästä PRIDE-valmennuksesta innostavan, armollisen ja opettavaisen matkan. Kiitos Sirpa siitä ja kaikesta yhteistyöstä, jota olet, ja olette perheenä tehneet, Hoivatien perhehoidon kanssa!

Mila Vuorela, perhehoidon palvelupäällikkö