Päihdetyöntekijä ja ammatillinen vertaisohjaaja Ozzi Ojala vetää Muhoksella Polokka-perhekuntoutuksessa päihderyhmiä kahtena päivänä viikossa ja osallistuu yksilötyöskentelyn ja raportoinnin ohella työn suunnitteluun Polokan muun työtiimin kanssa. Tärkeä painopiste päihderyhmissä on tunnetyöskentely eli tunnetilojen tunnistaminen, niiden kohtaaminen ja niiden kanssa eläminen ilman päihteitä.

– Olen tilanteessa vertaisena, en tietäjänä. Koen, että saamme helpommin toisiimme kontaktin kuin jos esimerkiksi lääkäri ottaa vastaan päihderiippuvaisen. Vaikka olenkin kiitollinen kaikesta vuosien varrella saamastani avusta, on siitä suurin osa ollut tekohengitystä. Päihderiippuvainen hakee apua sillä ajatuksella, että ei tuo pysty mua auttamaan. Vertaiselle taas ei voi sanoa, että tuo ei tiedä mistä puhuu tai ei se voi auttaa, Ojala pohtii.

Polokassa perheet elävät mahdollisimman normaalia arkea. Kuntoutusaika kestää yleensä kolmesta neljään kuukautta ja päihderyhmään osallistutaan kaksi kertaa viikossa. Siellä Ojala kertoo avoimesti ja vähättelemättä oman tarinansa. Se auttaa ryhmäläisiä puhumaan ja Ojala kuulee usein, että ”nämä ovat sellaisia juttuja, mistä en ole aikaisemmin pystynyt puhumaan”. Monelle ryhmään osallistuneelle on vaikuttanut olevan tärkeää että tiedon päihdesairaudesta on antanut heille nimenomaan vertainen.

Ozzi Ojala kasvoi suvussa ja perheessä, jossa oli alkoholismia. Pelko, jännitys ja ahdistus olivat pienen pojan elämää.

– Olin päihdevastainen 14-vuotiaaksi asti. Seurasin kavereiden menoa ja ajattelin, että pitää kai munki kokeilla. Psykologinen koukku alkoi heti ja myös genetiikka eli oma tausta vaikuttivat pähteitä suosivasti. Alkoholin avulla pääsin pois pelosta, jännityksestä ja ahdistuksesta. Päihteiden käyttö kesti yhteensä 25 vuotta. Olen päivittäin kiitollinen siitä, että olen hengissä, Ojala kertoo.

A-klinikat, psykologit, psykiatrit, perhetyöntekijät, sairaalat, lääkärit ja työterveys tulivat Ojalalle kaikki vuosien varrella tutuiksi. 2010 hän oli jo antanut periksi, kun parisuhde ja 18 vuotta kestänyt työura olivat menneet.

– Tapasin kuitenkin naisen ja hän alkoi odottaa meidän lastamme. Juominen väheni, mutta alkusyksystä 2011 olinkin niin romu, että lapsen äiti käski soittamaan päihdetyöntekijälle. Tapaamisessa päihdetyöntekijä sanoi, että ”kuulostaa siltä, että sairastat samaa sairautta kuin minä eli päihdesairautta. Alkaisitko hoitamaan sitä, että näet lapsesi kasvavan”. Ensimmäistä kertaa sain tietoa siitä, mikä on päihdesairaus. Tieto sairaudesta pelasti minun hengen. Siksi koen, että minun on omalla panoksellani vietävä tietoa eteenpäin, Ojala sanoo.

Hyvässä tapauksessa Polokkaan tuleva pystyy luomaan hyvän vahvan perustan, jotta hän pystyy jatkamaan omaa hoitoaan loppuelämänsä ajan myös Polokka-jakson jälkeen. Se vaatii prosessiin heittäytymistä ja voi olla vaikea ajatus sisäistää.

– Sanon aina, että minä en pysty sua raitistamaan vaan asiakkaan on itse tehtävä oma työnsä. Pointti ei ole se, että kerron päihteiden käytöstä vaan se, että kerron, mitä on tehty, että tästä on selvitty. Oman tarinani, vertaisuuden ja kokemustaustan avulla pystyn kaatamaan ison satsin tietoa asiakkaalle, Ojala sanoo ja jatkaa.

­– Jos päihderiippuvainen tuudittautuu ajatukseen, että Polokan jälkeen kaikki on kunnossa, valitettavasti se ei toimi. Joskus, kun ihmisiä tulee uudestaan Polokkaan, he toteavat, etteivät ole hoitaneet sairauttaan tai ottaneet siitä vastuuta. Päihderiippuvainen joutuu pitämään itsensä kanssa päivittäin palaverin, Ojala toteaa.

Päihdesairaus on aina koko perheen sairaus

Monella Polokkaan tulevalla vanhemmalla uhka lasten pois ottamisesta on todellinen. Osalla lapset ovat jo väliaikaisessa sijoituksessa. Viimeistään Polokka-jaksolla herää ymmärrys siitä, että puhutaan vakavista asioista, jolloin myös motivaatio hoitaa sairautta on hyvä.

– Päihdesairaus on aina koko perheen sairaus ja se vaikuttaa aina lapsiin. Päihdesairas ajattelee, että tämä on mun juttu, mulla on homma hanskassa ja huolehdin lapsista. Kun Polokassa aukaistaan tilannetta tehtävien ja keskustelujen avulla, moni ymmärtää, että ei pystykään hoitamaan lapsia ilman päihteitä eikä edes tiedä, kuka on vanhempana. Lapsi aistii pelot ja jännityksen, mutta Polokassa näkee, miten lapsen käytös alkaa vapautua, kun voi olla turvallisesti. Ne on huikean isoja juttuja, Ojala pohtii.

Päihteet ovat päihderiippuvaiselle tuki ja turva. Niistä luopuminen on pelottavaa, vaikka päihderiippuvainen ymmärtääkin, ettei voi käyttää päihteitä, ei hänellä ole käsitystä siitä, miten eletään ilman niitä.

– Kun sairauden laajuus Polokassa valkenee, tulee päihderiippuvaiselle tunne, että hän ei osaa mitään. Vertaisena voin sanoittaa sitä, mitä tapahtuu raitistumisen jälkeen. Voin kertoa, mitä esimerkiksi ensimmäisen puolen vuoden jälkeen tapahtuu. Selvisin siitä itse ja näen ja uskon, että muillakin on mahdollisuus toipua. Kaiken informaation ja tiedon lisäksi ihmisellä on oltava usko omaan toipumiseen. Neljä kuukautta Polokassa on vain alkuunpaneva voima ja kokonaisprosessin kannalta se on todella lyhyt aika. Jokainen päivä päihderiippuvaiselle ilman päihteitä on iso juttu, Ojala sanoo.

Ojala kuulee ajoittain asiakkaiden kuulumisia Polokka-jakson jälkeen.

– Asiakkaan kompastuminen ei tunnu mukavalta, mutta en voi ottaa sitä henkilökohtaisesti. Tottakai tieto menee pinnan alle, kun ajattelee ensimmäisenä lasten vointia. Täytyy muistaa, että kyseessä on sairaus ja oma työroolini on olla umpirehellinen. Tässä on aina kysymys ihmisten elämistä ja perheistä. Aina kun kuulen, että asiat ovat menneet hyvin, se palkitsee, Ojala toteaa.